Olen aina pitänyt syksyistä, siitä kuinka maailma muuttaa väriään, kaikki vetäytyy piiloon ja tähdetkin näyttävät tulleen taas lähemmäksi. Pidän siitä kun voin kaivaa villasukkia esiin, pukea monta vaatekerrosta päällekkäin, tulla kotiin piiloon eikä kukaan huomaa jos katoaakin katolle tuijottamaan taivasta. Kun joku sanoo syksy, ensimmäisenä mieleeni tulee kuva vaahterapuun oranssi-punaisesta lehdestä. Sellainen mikä mummolassa on. Oi, kyllä minä pidän syksystä, mutta tämä on erilainen mitä pari viimevuotta on ollut, mutta silti niin samanlainen.
En tunnu muuttuneen yhtään näinä vuosien varrella. Olen vain löytänyt itsestäni uusia asioita, jotka ovat kylläkin olleet aina mutta olen nyt oppinut nielemään niitä ja menneen elämän kapinointi on suurimmaksi osaksi haihtunut. Siltikään en osaa hallita itseäni; tunteitani, ajatuksiani, tekemisiäni ja tekemättömyyttäni. Jokin osa mielestä taistelee sitä toimintaa vastaan mitä teen ja kyselen itseltäni miksi. Miksi vieläkin? Toisinaan kun istun tupakilla, kulkukissa jaloissani pyörien, herään siihen epätoivoon tai pelkoon, entä jos minä teenkin jotain? Entä jos tapan itseni, vaikken sitä täysin tahtoisikaan?
Katselen ihmisten kuvia ja tekemisiä, joiden kanssa olen jakanut aikaa menneisyydessä. He ovat päässeet elämässä eteenpäin, käy viimeisiä vuosia koulussa ja ovat muuttuneet, niin hyvällä kuin huonolla tapaa (mutta mikä minä olen sanomaan).
Itkin Höpöttelijä Tädin luona. Sain uudet lääkkeet ja vanhat puretaan nyt pois. En minä pysty olemaan kahta viikkoa ilman lääkkeitä. Nyt niistä on tiputettu vasta 15 milligrammaa pois, mutta se vei unenkin pois. Pihlajanmarjatkin tulivat ja menivät.
Kauniisti kirjoitettu teksti. Pidin paljon.
ReplyDelete