27/12/11

Viime jouluna luulin, ettei tuo "juhla" voisi seuraavina vuosina huonommin mennä. No, arvata saattaa että menihän se. Kahtena iltana itkin itseni uneen, toisena niistä paniikkikohtauksen kera. Mitä nyt muistan enää siitä, niin itku vain voimistui kun tajusin että päässäni oli kaksi ääntä jotka puhuivat keskenään. Minä ja minä. Tajutessani sen karjuin, oikeastaan rääkäisin, sammuvalle miehelle "voi vittu tapa nyt jo mut". Ei se tappanu, yritti auttaa, vaikkei tiennyt täysin mikä mulla oli.

Taas uskon etten ole juhlmiassa enää seuraavaa joulua. Niin oon kai uskonut jo viimeiset kolme-neljä vuotta. Kaikki on niin epävarmaa, etten edes tiedä missä olen vajaan puolen vuodenkaan päästä. Mikä muka voisi muuttaa tän kaiken?

Mä luulen ettei mulla ole mitään hätää, silti mieli laahaa lumettoman maan seassa ja mietin vain yhtä ajatusta kun en näe muuta keinoa pois. Ahdistuskohtauksetkin on arkipäivää, töissä niitä kohtaa jatkuvasti, että on pakko juosta takahuoneeseen hengittämään ja yrittämään estää naamaa muuttumasta täysin tomaatiksi. Kaupassa ihmismäärä (ylläripylläri) ahdistaa, joten on helpompi sujauttaa ostoskorista pari tavaraa laukun pohjalle, kuin jonottaa puoli tuntia kassalle.

Muistan kun jokin aika sitten mies sanoi tullessamme viikonlopuksi nykyisestä "kodistamme" tänne lapsuudenkaupunkiimme, että "vaikka on vuosi asuttu jo tuolla nykyisessä paikassa, ei se silti tunnu kodilta. Se on aina niin ihanaa kun pääsee perjantaina sieltä pois, ja sunnuntaina yhtä tuskaa mennä sinne". Kyllä mä sen ymmärrän, kun koulun perässä tuonne vain muutettiinkin, ja sen koko elämä on muualla, mutta mulla ei oo mitään paikkaa minne mennä. Aina odotan innolla perjantaina kun näen perhettä, mutta pian jo huokaisen helpotuksesta kun pian pääsen pois sieltä. Sitten taas lasken päiviä kun pääsen pois ja takaisin, pois ja takaisin, pois.

Missä koti on?