En tiedä enää yhtään mikä on totta ja mikä ei,
eikä siihen helpota kylällä pyörivä tirkistelijä.
Tuntuu kun olisin menettänyt ystävän
ja toisenkin. Taas.
En pysty olemaan perheeni kanssa,
ilman että tulisin surulliseksi.
Yksin tulen silti myös.
Sydänäänissä sivuääni,
tekisin mitä vain että ne voitaisiin siirtää minun omaani.
Enää en voi viiltää vasempaan ranteeseeni.
Missään tilanteessa.
Vaikka kuinka unelmoisin.
Ehkä olen löytänyt kodin,
kun täällä sisällä lukkojen takana tunnen olevani turvassa,
eikä ole neljä kertaa suurempaa taloa kierrettävänä
joka ilta,
jokaisen huoneen kaapitkin tarkistettava,
että uskaltaisi nukkua.
En ole syönyt lääkkeitä ties kuinka pitkään aikaan..
Paitsi nukahtamislääkettä,
vaikkei se toimi,
mutta varmuuden vuoksi otan sen joka ilta.
Tuplana. Triplana. Tuplana ja triplana.
En osaa enää kirjoittaakaan,
kuten huomaatte.
Tai sitten minulla ei ole mitään kirjoitettavaa.
Kaikki on niin samaa vanhaa kuraa. Blaah.
Minä vain odotan.
osaat sinä kirjoittaa,
ReplyDeleteälä siitä huoli:)
♥♥♥
ReplyDelete