Höpöttelijä Täti puhuu siitä, kuinka kaiken pitää lähtee musta itsestä. Polilla on tehty remonttia, tutkin huonetta katseellani kun lapasten nukkien nyppimiseltä ehdin. Toki hän olisi mukana, auttamassa ja ohjaamassa mua, mutta mun itse pitää tehdä se päätös. Seinillä on vihreää, harmaata ja punaista. Hän kertoo kuinka masennuksesta tulee osa identiteettiä, jolloin siitä ei edes osaa luopua. Hyllyn päältä on kadonnut viherkasvit, kuolleet kai.
Puheet on hyvinkin totta mun kohdalla, ja monesti mä mietin mikä sen masennuksen korvaisi? Se tosiaan on suuri osa mua, se näkyy minussa fyysisesti, mun ajatuksissa ja ajattelutavoissa, mun puheissa, mun periaatteissa... Silloin kun tämä hiipi mun luokseni, minkä se tappoi alleen? Vai onko se meidän jokaisen ihmisen sisällä, toisilla se vain kasvaa kasvamistaan, toisilla taas näyttäytyy silloin tällöin huonoina päivinä.
Tuntuu todella epätodelliselta ajatella itseäni ilman masennusta. Mihin minä sitten turvautuisin? Silloin mä olisin kai selviytyjä, joka pääsee haasteista yli ja on valmis kohtaamaan seuraavan. Tällä hetkellä parhaani mukaan välttelen jokaista haastetta, ja jos joku tuntuu ylitsepääsemättömältä niin ajattelen tappavani itseni. Oikeasti, ihme luuseri olen.
Ja kun olen väsynyt, univaikeuksia taas joka yö, niin ajattelen että sekin on mahdollisuus, että jään vain sängyn pohjalle, en vastaa puhelimeen ja uppoan taas sinne missä on jo kertalleen käytykin. Se ei saisi olla mahdollisuus (mutta se on).
Ikkunan takana tuuli koputtelee lasiin ja saa ovet narisemaan.
Sä tiedät mun taustoista jotakin ja kuinka kaikki muuttui kun muutin.
ReplyDeleteEka joku 10kk muuton jälkeen oli kauheen kevyt olo. Siis ei niiku tuntenut mitään tai sitten tunsi iloa. Itsemurhaa yms. ajatteli kyllä päivittäin mutta se ei tuntunut miltään.
Sitten 10kk jälkeen iski yhtäkkiä kaikki täydellä iskulla. Koko maailma mureni kun jotenkin pääsin siihen todellisuuten mitä elin ja hahmotin koko elämäni: minkälainen olin ollut, mitä masennus oli mulle tehnyt ja miksi nyt olin tälläinen - mitä kaikkea olin menettänyt (niin elämänkokemuksia kuin luonteestanikin). 3-5kk jälkeen tosta aloin osata täyttää masennuksen jälkeistä tyhjiötä harrastuksilla.
Mulla nyt oli lähtökohdat silleen ok, mutta kyllä masennuksesta pääseminen on kaiken arvoista, tuntemattomaan hyppäämistä.
tiedän hyvin nuo tunteet, kun joinakin hetkinä on vain turvallisempi turvautua siihen masennuksen aiheuttamaan tunteeseen. kun se on jo osa elämää, kuin muita vaihtoehtoja ei olisikaan.
ReplyDeletevoimia!
Itselläni hiukan samat tunnelmat, enkä osaa sanoa mitään mutta haluaisin halata ♥
ReplyDeleteNyt pistit minutkin miettimään oikein urakalla omaa elämää ja sitä, maillaista se olisi ilman masennusta .. Lainaan blogissani tuota yhtä kohtaa tekstistäsi, ja huomautan sen olleen sinun blogistasi ( > linkki tänne ).
ReplyDeleteKiva kun liityit lukijaksi. ♥
ReplyDeleteMä muistan sut, en tiedä mistä,
toisten blogeista kai mutta nimimerkki on tuttu.
Minäkään en tiedä mitä tekisin ilman masennusta.
Se on niin tajuttoman iso osa mua.
Mutta ehkä sen ei kuulukkaan lähteä koskaan kokonaan eikä se lähde, jossain vaiheessa sen vaan saa piilotettua niin että pystyy elämään iloisena ja saa siitä hyvästä olosta isomman osan itseään kuin synkistä ajatuksista.