08/03/12

Kaikki on vain yhtä suorittamista. En osaa repäistä ja ajatella "teen näin, kuin nyt tuntuu siltä", vaan kaikesta on tullut kaava, jota pitää toistaa. Itse päivätkin ovat niitä kaavoja:

Pakotan itseni nousemaan sängystä aamulla, pakotan kouluun, koulussa tunneille ja täpötäyteen ruokalaan (jos näistä suoriudun niin on jo voitto melkein käsissä). Sitten kuitenkin vielä joudun pakottamaan itseni vähintään kerran viikossa kauppaan, syömään lisää, viemään koira pitkälle lenkille ihmisten keskelle, postista tulee muistutus kun lasku on maksamatta... Pakko ne kotityötkin on hoitaa, joten tiskaan ja imuroin... Sitten tuijotan ulos ja tv-sarja menee ohi hujauksessa ja taas pakotan itseni ulos lenkille ja sieltä suihkuun. Muistan että koulutyötkin olisi jäljellä, mutta tuskastun jo niitä ajatellessakin joten annan sen olla. Kello laukkaa vain kovemmin ja ahdistun kun olen vielä hereillä, eikä unta voi pakottaa. Sitten kesken öitä herään sydän kurkussa kun joku taas kutsui ja taas tuijotan kuuta ja odotan unta.

Aiemmin näillä ei ollut niin paljoa merkitystä, tuliko ne suoritettua vai ei, mutta nyt vaadin sitä itseltäni. Tai sitten vain haluan karata ajatuksiltani muihin tehtäviin ja päästä ulos pakkaseen, ettei tarvitse kuulla puolivitsikästä sanomista häneltä "tappasit ittes". Pää muutenkin huutaa EPÄONNISTUJA, joten on helpompi kävellä muutama kilometri lisää koiran kanssa, kuin kuulla omaa ja muiden huutoaan sisällään.

Osaisimpa elää.