28/04/12

Aamulla uskaltaudun pois lämpimän peiton alta pikkuveljen sängystä, hymyilen kun näen miten sade saa ikkunan vääristymään ja pengon jääkaapista daimkakkua palasen. Olen äidin luona, ilta ei taaskaan mennyt niin kuin suunniteltiin, joten en päässyt miehekkeen kainaloon tai edes kotiin. Äiti on remontoinut vuokrakämppäänsä; on uudet tapetit, verhot ja sohva. Mutustan kakkua ja otan siivouskaapin piilosta lääkkeitä, enemmän kun ennen vaikka kiinnijäämisen todennäköisyys on suurempi. Sujautan ne taskuun ja piilotan kasvoni huppuun ja lähden neljä kerrosta alemmas ulos sateeseen.

Lääkärin vastaanotolla tekisi mieli itkeä, mutta nieleskelen vain ja nauran kun en ymmärrä hänen hienoja sanojaan (saako ne jotain paremmuuden tunnetta, kun puhuvat tavisihmisen korville jotain ihan siansaksaa ja joutuvat pian selittämään "niin tämä xxx tarkoittaa, että...").

Hän sanoo että minä olen hänen tervein tuntemansa ihminen, sukunsa mukaan lukien. Mietin onko tämä taas jotain lääkärihuumoria, joka tällä kertaa juoksi läpi korvien ryminällä, mutta pian hän toistaa asiat, kuinka olen niin terve peruspohjiltani, niin psyykkisesti kuin fyysisesti. Minulla on poikaystävä ja olen muuttanut pois kotoa ja käyn koulussa, joten miksi mieliala on alavireinen? Lisäksi tämä oli nyt neljäs lääke joka jouduttiin lopettamaan ja neljä vuotta olet nuorisopsykiatrisella poliklinikalla käynyt, niin missä meni pieleen. Yleensä tuossa murrosiässä tulee kaikille eriasteista masennusta, mutta miksi se sulla vielä jatkuu? Mitähän me sun kanssa tehdään, sähän oot meidän vakioasiakas. Heh heh. Mites, ootteko te jutellu terapiasta?

Tästä nyt jäi taas osittain mieleen se että "neljä vuotta mennyt, mitä sä oot nyt ajatellut tehdä? Sulla on kaikki hyvin, joten mitä sä täällä teet. Mene terapiaan." Ja mä mietin kun enhän minä enää kuuluisi nuorisopsykiatrian puolelle, niin odottaako siellä joku mun paikkaa, jonka mä vien kun vaan istun siellä ja mietin mitä mulle kuuluu. Ehkä mun pitäisi lähteä sieltä, kun lääkkeistä ei ole apua ja puhua en osaa. Ja olen peruspohjiltani terve.

Joo, on poikaystävä, mutta ei mene läheskään niin usein hyvin, kun pitäisi. Käyn koulussa, kyllä, kunhan vaan jaksan / muistan / kiinnostun käymään. Ja vaikka ala on oikea, niin välillä tuntuu, että vain senkin takia käyn, etten tuottaisi enempää pettymystä kenellekään. Ja olen itsenäistynyt joo, pakostakin, sen ansiosta oon ehkä just hengissä.

Samalla on surku niiden puolesta jotka ovat siinä iässä, kun kaikkeen vastataan "se on vain tuo ikä". Hah, tässäkin taas nähtiin, että turhaan mullekin sitä kaikki hoki, kun ei se ole iän myötä yhtään parempi. Jumalauta.

"Sä olet niin vahva, että sä sallit itses kiduttaa itseäs. Ymmärrätkö? Jos sä olisit heikko niin sä et ehkä olis siinä enää"

Ehkä sekavin lääkärikäynti ikinä. Tai ainakin sekavat tunteet siitä jäi, että haukoin happea muutaman kerran autossa ennen kun uskalsin lähteä liikenteeseen.

Olen niin vihainen. Pettynyt. Surullinen. Toivoton. Hämmentynyt. Ja vihainen.