Lopuksi se olin minä, joka sanoi ettei siitä suhteesta tulisi mitään. Sanoin etten jaksa pelätä koko ajan mitä sinä teet, en jaksa odottaa koska näemme, koska taas lähdet, koska kerrot taas mitä teit ja sitten minua taas sattuu helvetisti ja tahdon tappaa itseni. Kerroin etten enää vain voi luottaa, en unohtaa, en antamaan anteeksi. Tai ehkä joskus anteeksi, muttei sillä suhdetta rakenneta. Enkä enää voi elää ne tapahtumat päässäni pyörien kun suljen silmät. Ei enää odottamista. Ei enää sua.
Uskon jo päässeeni suurimmaksi osaksi hänestä yli, mutta silti on liian monesti niitä hetkiä, kun hän saa yhä mieleni matalammaksi ja vie voimat tehdä mitään muuta. Silloin tekisi mieli lähettää viesti, kai vain ilmoittaakseen muistatko mua vielä, samalla tietäen että se olisi tyhmintä mitä voisi tehdä, joten jatkat vain sohvalla kattoon tuijottelua. Tai sitten niitä hetkiä, kun pelkästä hänen näkemisestä / kuulemisesta / ajattelemisesta haluaisit vain räjäyttää koko ihmisen ja koko paikkakunnan avaruuteen.
Mutta mä voin ehkä olla vähän ylpeä itsestäni, sillä mä kestin sen. Mä kestin kolmen ja puolen vuoden suhteen eron hengissä, en ehjin nahoin, mutta mun sydän vielä lyö ja hengitän yhä täällä, toisin kun monesti uskoin eroa ajatellessa vielä kun en asunut yksin. Voin vaan toivoa, että se jollain tapaa vahvisti mua, ehkä oon taas vähän vahvempi kestämään elämää? Ehkä ehkä..
Mä en rakasta sua enää.
En voi muuta kuin samaistua kirjoitukseen todella paljon..
ReplyDeleteTsemppiä.. Noin pitkän ajan jälkeen. Mun tekee jo kipeää pelkän useamman kuukauden jälkeen, irroittaa. Ja olla se joka irroittaa, vaikka toinen on täysin tyytyväinen. Kun itseään ei vaan voi pakottaa tuntemaan, että joku tilanne on hyvä vaikka haluaisi.
ReplyDeleteSiitä selviää, aina jollain tapaa löytyy keinot selvitä. Minuutti, tunti, päivä kerrallaan. Kuten kaikessa. Minäkin olen vielä hengissä, vaikka heinäkuun jälkeen jokainen päivä on tuntunut siltä etten saisi olla.
Blogissani on sinulle haaste :)
ReplyDelete