30/11/12

Sellainen harvinainen hyvänolo fiilis pysyi tasan viikon. Sellainen kun koulussa tuttu kysyy mitä sä oot tänää vetäny. Oikeastaan loppuviikosta jo aloin ärsyyntymään ja menettämään hermojani, koska tunsin kuinka seisoinkin vain hetken paikoillani siinä juoksuhiekassa, ja olin taas lähdössä uppoamaan kohti sitä jotain pohjatonta.

Aina kun on uusi alku, niin voin paremmin jonkin aikaa. Se uudenviehätys tai jokin? Sama on kuitenkin ollut myös niillä osastojaksoilla ja mikä muutos nyt on ollutkaan kyseessä. Vielä kun ei ole tullut sitä arkea vastaan, kun huomaat että olet katsellut näitä samoja seiniä joka päivä monia tunteja ja tiedät lattian jokaisen tahran ja kaikki on samaa mikä viikko sittenkin. Ehkä musta pitäisi tulla seikkailija, joka kiertelee maita eikä pysähdy, ettei paha olo saavuta. (Ei sitä pääse pakoon, ne sanoo)

No joka tapauksessa. Käydessäni siellä jossain normaalielämän rajoilla hoksasin muutaman jutun ja kirjoitin ne ylös vielä kuin muistin:

• Ei kannata odottaa että joku ehdottaisi tapaamista, sen voi tehdä itsekin. Eikä kukaan kuole jos sä kysyt mennäänkö koulun jälkeen yhdessä koirien kanssa lenkille.

• Laiha ei ole synonyymi suositulle. Ei se tarkoita, että jos olet laiha, niin kaikki tahtoisi olla kanssasi. Sillä ei ole mitään helvetin väliä, vaan sillä ihmisellä siellä kuoren sisällä, sillä joka on oikeasti esillä vaikkei sitä näe.

• Välillä kannattaa puhuakin. Ihan niitä näitä. Ja kun sanat takkuilee niin nauraa räkäisesti itselleen ja saada muut mukaan eikä se haittaa ketään eikä siihenkään sitten kuole.

• Ei kaikkia asioita tarvitse yrittääkään muuttaa. Mä en osaa syödä pitkin viikkoa jotain suklaalevyä, se vain kummasti uppoaa siltä istumalta mun mahaa joten miksi ei voisi tehdä niin? Mä pureskelen kynsiä vaikka se näyttää tyhmältä ja on ällöttävää niin ei se oo vakavaa, koska sellainen mä olen; vähän römpsyinen. Ei kynsien ja hiuksien tarvi olla niin nätisti ja ihokaan ei ole tasainen joten turha sitä mun mielestä on siksi saadakaan.

• Yritä konkreettisesti muuttaa asioita jotka vaivaa. Monesti luulen tekeväni niin, mutta se jää yleensä vain ajatukseksi. Nyt tartuin yhteen lapsuuden ystävyys-suhteeseen ja katson mitä sille on tehtävissä. Näitä samanlaisia ystävyys-suhteita on mulla paljon, jotka on vain ajan myötä katkeillut jostain tyhmästä syystä jota en enää muista.

• Vihaa vapaasti. Mulle on varmaan pienenä hoettu liikaa "kaikista täytyy pitää edes vähän", mutta ei läheskään kaikki tykkää musta, joten miksi mun pitäisi? En mä enää jaksa sietää ihmisten oikutteluja ja yrittää samalla miellyttää niitä. Miksi mun pitäisikään? En enää jaksa myöskään pelätä jokaisen ihmisen kohdalla, että jos olen eri mieltä jostain asiasta, puolustan itseäni tai muita, niin heti saan selkään. Koska jos joku mua vielä kerrankin lyö näiden asioiden takia, niin... teen kyllä jotain takaisin.

• Älä tahallaan satuta itseäsi. Ei tarvitse penkoa tietokoneen muistista kuvia heti eron jälkeen, ne voi poistaa myöhemminkin. Ja niin edelleen.

• Ei tarvitse luottaa. Keneenkään. Pärjää parhaiten kun ei luota keneenkään. Itseensäkään. Tai ehkä vähän pitää itseensä luottaa, mutta muihin ei tarvi.

• Ja ehkä tärkein: nauti niistä hyvistä päivistä kun sellaisia on. Huomenna ei hyvin suurella todennäköisyydellä ole enää.. (Ja hankkiudu tästä liiallisesta pessimistisyydestä eroon)

Nää on samperin tyhmiä heureka -välähdyksiä, ihan päivänselviä asioita, jotka oon periaatteessa aina tiennyt, mutta nyt vasta sisäistänyt ne syvemmin.. Älkää pitäkö mua nyt täysin seonneena, haha.

Tuo kirjoitettu noin kolme viikkoa sitten ja jäänyt luonnoksiin. Tänään mikään ei ole hyvin, hymyileminenkin sattuu ja tuntuu niin teennäiseltä taas. Pelkään vähän itseäni, kellokin on niin pelottavan vähän.