17/12/12

Joskus minä mietin, Jipun ääni päässäni laulaen, kuka teki minusta tän naisen? Mitään yksiselitteistä syytähän ei siihen ole, ei mikään ole mustavalkoista, että tämä teki minusta tällaisen ja tämä taas tällaisen. Kuitenkin oon nyt hieman pohtinut ainakin niitä suurimpia juttuja, joiden olen todennut ainakin jotenkin vaikuttaneen minuun ja elämääni.

Ketään ei voi syyttää siitä millainen olen nyt ja millainen elämäni. Itse meistä jokainen kuitenkin valitsee ne tiet joita kuljemme. Se on sinun päätöksesi otatko kaverin tarjoaman napin, sinun päätöksesi kestätkö huonoa suhdetta, sinun päätöksesi teetkö tulevaisuuden eteen töitä. Näillä kaikilla on omat seurauksensa ja askel toiselle polulle ei pakosti johdatakaan sinua takaisin samalle tielle.

Sen verran heti kumoan aiempaa tekstiäni, ettei lapsena kuitenkaan itse voi/osaa tehdä niitä valintoja. Ei lapsi valitse mihin perheeseen tulee, ei se valitse vanhempiaan, ei niitä olosuhteita mikä siellä kotona on eikä muutakaan elinympäristöään. Lisäksi lapset ovat lapsia, eivät he muutenkaan näe asioita samalla tavalla kuin aikuiset ja ottavat asiat eritavalla vastaan.

Itse olin (/olen) tosi herkkä, ja tiedän ottavani helposti asiat vakavammin mitä ne ovatkaan ja reagoin pienimpiinkin juttuihin voimakkaasti. Sitten kun äiti hermostui jostain niin helpostihan siinä itku tuli, josta seurasi äidin puolesta lisää huutoa ja väkivaltaa ja sitten taas minulta lisää itkua. Tätä oli peruskoulun seiskaluokkaan asti, jolloin sitten painoin terää reittä vasten älä nyt saatana itke. Sen jälkeen en enää ole niin paljoa näyttänyt kyyneleitäni, mutta siihen aikoihin myös sisko uhkasi poliiseilla äitiä, jolloin hän ei enää uskaltanut kohottaa nyrkkiään. Mutta tämä on totta kai vaikuttanut paljon elämääni, kun on pienestä pitäen taottu ties millä kättä pidemmällä päähän ÄLÄ ITKE. Jolloin ahdistus ja paha olo kerääntyy sisälle ja käytetään muita oloa helpottavia.

Isän alkoholiongelmat ei niinkään vaivannut minua tuolloin. Oikeastaan en ole ehkä edes ymmärtänyt koko asiaa, enemmän mietin miksi muut olivat huolissaan isästä tai vihaisia hänelle. En edes tiedä koska isän juominen on alkanut, aina hän on juonut niistä isoista kupeista Pepsi Maxia (jossa 1:3 kirkasta)... Muistan myös hatarasti jotain, kun isältä meni voimat eikä hän lähtenytkään enää hetkeen töihin, mutta en mä silloin niistä asioista mitään ymmärtänyt. Kävi isä sitten kuitenkin töissä (ja käy yhä), ja muistan katsoneeni keittiön ikkunasta koska hänen valkoinen pakettiauto saapuisi pihaan. Isä myös aina jarrutti taikka yritti jarruttaa äitiä tämän hermostuessaan. Josta tietenkin äiti hermostui yhä enemmän…

Yhdessä vanhempani olivat melkoinen pyörremyrsky. Isä on perusluonteeltaan rauhallinen ja kiltti, mutta alkoholin haistessa + äidin temperamentti oli melko pelottavaa. Muistan monesti pikkuveljeni kiivenneen kerrossänkymme yläpedille viereeni ja siinä me nukuimme kylki kyljessä kuunnellen taas jotain tappeluja ja huutoa ja mainintoja poliiseista. 

Ja rakkaat siskoni. Toisella siskollani oli hieman vaikea nuoruus ja väärät kaveripiirit. Totta kai olin hänestä huolissani, etenkin kun hän ei tullutkaan enää kotia ja huoneen pöydällä oli vain paperiin kirjoitettuja sanoja, eikä poliisitkaan voineet mitään tehdä. En tiedä ovatko nämä minuun kuinka vaikuttanut, muistan vain sen huolen ja sen vielä sekavamman perhe-elämän.

Siskoni ovat myös näyttäneet suuntia minne päin pitäisi kulkea, eri asia on olenko toiminut niin. Ilman heitä tiedän että olisin täysin eri ihminen (huonolla tavalla) kuin nyt.

Viimeiset pari vuotta kun äiti yhä asui kanssamme oli aikalailla tuollaista.. sekavaa. Lisäksi äiti muisti monesti mainita kuinka se talo on hänen kotinsa ja saimme tuntea olevamme vain vieraita. Ja se yksityisyyden rikkominen, kun äiti penkoi meidän lasten huoneita, vihjaili huumeista ja kyseli siskolta "Keneltä se TIM on kaljoja saanut" jolloin tiesin hänen menneen lukossa olevalle kaapillenikin..

Ensimmäinen iso kolahdus luottamukseen tapahtui 9. luokan alkupuolella, kun olin päättänyt antaa kaiken olla, en minä kuitenkaan kauan eläisi. Rehtori oli etsinyt minut poissaolojen takia käsiinsä ja vei kuraattorin luo. Hetki aikaa juteltuamme padot aukesivat. Kerroin melkeinpä kaiken valehtelematta mitään samalla itkien vuolaasti. Luulin sen jollain tavalla nyt helpottavan: saisin apua enkä olisikaan enää ajatuksieni kanssa yksin. Kotona odottikin kuitenkin äiti joka oli puhunut myös pitkän keskustelun kuraattorin kanssa heti minun juttelujeni jälkeen. Se vaitiolovelvollisuus?

Oon ehkä vaipunut tuon jälkeen jonkinlaiseen koomaan enkä enää muista tarkalleen mitä siinä tapahtui. Haha. Mutta kuraattori rikkoi vaitiolovelvollisuuttaan (en sanonut tappavani itseäni, olin vain ajatellut sitä), petti luottamukseni, eikä uskonut kun kerroin äidin käytöksestä. Sisko kertoi hänenkin silloin aikoinaan kertoneen siitä, eikä kuraattori silloinkaan uskonut.

Ei mun mielestä siis ainakaan ole ihme, vaikka psykiatrisella poliklinikalla käynneistä, sossun tukihenkilöistä, lääkäreistä ynnä muista henkilöistä ei ole ollut apua, koska ei niille tällainen tuppisuu ole pystynyt puhumaan, etenkään jos on luottamusongelmallinen.

Tästä pääsemmekin kulisseihin jotka koen myös osaavani ylläpitää kohtalaisen hyvin pystyssä. Ensimmäinen poikaystäväni (seurusteltiin ~6kk) ei myöskään uskonut kun kerroin äidistä. Sittemmin en ole kenellekään edes kertonut äidistäni. Äidille ovat olleet kulissit melkeinpä kaikki kaikessa. Lasten pitää olla nätisti ja siististi pukeutuneet, talon pitää olla tiptop kunnossa, näistä ja näistä asioista ei sitten saa kertoa kenellekään jne. Yksi puhekiellossa olevista asioista oli rahatilanne. Ei sitä hitto soikoon 8-vuotias edes ymmärrä mistään veloista ja lainoista, miksi hänen kuullen pitää edes niistä puhua? Ja kun vähän jostakin alkoi tajuta, niin eipä siinä kauheasti kenellekään huvittanut huudella kuinka kännykät ovat taas mykkiä ja talosta sähköt katkaistu kun laskut myöhässä.. 

Paljonko sitten geenit vaikuttavat siihen mitä olemme? En jaksa alkaa etsiä nyt mitään faktatietoa näistä, mutta joko muiden ihmisten luonteenpiirteet yms. ovat imeytyneet minuun tai sitten ne ovat periytyviä. Olen miettinyt mm. olisiko meillä vain joku geeni, jonka ansiosta on "alttiimpi" masennukselle? Meidän perheessä on siis puolella (tähän mennessä) diagnosoitu masennus ja on/ollut käytössä mielialalääkkeitä. Lisäksi ainakin serkulta sama diagnoosi löytyy... Eli mitä ihmettä?

Löydän itsestäni myös tuon äidin huonon piirteen. Yhtäkkiä päässäni naksahtaa (vihaan sanoa noin, mutta siltä se tuntuu enkä parempia sanoja löydä), jolloin tavarat lentävät seinään, muutun väkivaltaiseksi ja suuni sylkee kirosanoja toinen toisensa perään. Se on ihan saatanan pelottavaa huomata, etenkin kun sä oot joutunut pelkäämään koko nuoruutesi sellaista ihmistä, ja nyt huomaat itse olevasi samanlainen. Äiti on kertonut nuoruudessaan olleen myös hyvin arka, ujo ja hiljainen, kuten minäkin olen (en enää niin paljon kuin aivan lapsena olin).

Äiti on myös määräilevä, utelias ja nykyisin kova puhumaan ja juoruamaan. Kaiken pitäisi mennä hänen suunnitelmiensa mukaan ja jos tulee pienikin vastaväite / asioihin pieni muutos, niin jo on helvetti irti. Minulla oli parikin haavetta mitä peruskoulun jälkeen opiskelemaan, mutta tämä sinnikäs sissi jaksoi lannistaa ”sitä paskahommaa, et sä siihen pysty, jotain muuta, sä oot niin hyvä piirtämään”. Ei sitten haettu opiskelemaan "paskahommaa" ja piirtämistä en sitten jatkanut ihan vain koska hän olisi sitä halunnut…

Isä on niin kuin aiemmin mainitsinkin rauhallinen. Sellainen joka yrittää välttää suurempia konflikteja, mutta myös sellainen antisosiaalinen ja vähäpuheinen. Tosin en kauheasti osaa paremmin kuvailla, sillä loput luonteenpiirteet menevät sekaisin alkoholin kanssa, enkä tiedä onko se oikeasti isä vai alkoholisti. 

Eläimet ovat niin paljon luotettavampia kuin ihmiset. He näyttävät ennen kuin iskevät kiinni, he ovat paljon selkeämpiä kuin ihmiset.

Kaveripiirit vaikuttavat tietysti. Mutta vaikka mun kaverit olisivat ahkeria kympin tyttöjä koulussa, niin olisinko mä siltikään? En usko. Silti joskus mietin kuinka ystävän kanssa me heitetään bensaa toistemme liekkeihin, ja mä ainakin pelkään sairastuttavani häntä lisää. Muihin sellaisiin tuttavapiireihin oon vain ajautunut ja yleensähän jos on vähänkin samanhenkistä porukkaa, niin silloin siellä viihtyykin, ihan sama tehtiinkö siellä mitä vain...

Ajautuuhan sitä muihinkin tilanteisiin sattumalta, ettei se aina ole pakosti valinnasta kiinni. Kerran päätin normaalisti mennä kesätöihin ja sain neljäkymppiseltä naiselta selkään. Kerran myös päätin normaalisti mennä kouluun ja sain kolmevitoselta mieheltä selkään. En mä silloin aamulla arvannut että teen nyt jonkun valinnan tahdonko muhun sattuvan vai en. Noita tilanteita tulee elämän aikana varmasti vielä eteen, mutta taas herkkäminä olen jämähtänyt noihin enkä voi niellä sitä että noin saa tehdä minulle kuka vain.

Nyt tahdon vielä selittää, että vaikka tekstistä saattaa jäädä sellainen maku että syyttäisin äitiäni tai muita, niin se ei pidä paikkansa. Tai okei, kuraattoria syytän, sillä hän teki väärin ja palakoot helvetissä (pientä katkeruutta), mutta äiti, isä, sisarukseni ja ystävät ovat minulle erittäin tärkeitä, nämä asiat vain tulee mieleen miettiessä mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen mitä olen tai en ole. 

(Ja älkää huoliko, tämä teksti joka on pitkä kuin nälkävuosi ei tule toistumaan + jos tekstiä oli vaikea ymmärtää, niin älkää syyttäkö itseänne, sillä kirjoittaja nukkuu liian pitkään ja valvoo liian myöhään josta aivot ovat puuroutuneet.)