29/12/12

Rakastan luontoa. Siellä olen aina kokenut olevani turvassa, koska harva ihminen eksyy samoille poluille minun ja metsän eläinten kanssa, etenkin pakkasella kun poskia nipistää, eikä kukaan ole tehnyt edelle tasaista polkua mitä pitkin voisi kulkea uppoamatta hankeen.

Joskus kuitenkin sieltäkin on tultava pois, takaisin sisälle taloon, jonne en tunne lainkaan kuuluvani. Olen ollut täällä yhdeksän päivää ja niiden aikana ajatukset itsensä satuttamisesta, tappamisesta tai muuten vain tuhoamisesta ovat lisääntyneet. Kaipaan niin omaa pientä yksiötäni, jossa ei ole ketään määräilemässä tai saamassa mielialaani yhä paskemmaksi.

Olen kyllästynyt puhumaan kenellekään perheenjäsenilleni tulevaisuuden haaveistani (niitä on sentään!), koska tuntuu, että heidän ainoana tehtävänä on vain lytätä ne ja kertoa ettei niin voi tehdä, pitäisi tehdä niin ja ennen kaikkea mikä on se syy miksi haluat sinne ja tehdä niin. Enkä minä voi huutaa tai edes kuiskata ääneen, että näinä yhdeksän päivän aikana olen tajunnut, että jos jäisin tänne enää vähäänkään kauemmaksi aikaa, kun mitä aion nyt olla, niin luultavasti en näkisi seuraavaa joulua. Se on se syy. Ja mä tunnen itseni sen verran, niin tiedän että se olisi totta. En mä kestäisi täällä enää kauempaa.

Täällä on vain aika pysähtynyt. Viikonpäivät ja kello ja kaikki menettää merkityksensä, koska täällä vain ollaan. Täällä ollessa on sama kuin ei olisi missään. Kaikki on jäänyt paikoilleen, mitään ei tapahdu, päivät toistavat itseään. Vaatekaapin komerosta niskaani putoaa vanhoja päiväkirjojani ja niitä lukiessa huomaa myöskin sen kuinka oma elämänikin vain toistaa edellisiä vuosiaan. Jo neljän vuoden ajan 25. päivä joulukuuta on kirjoitettu samalla kaavalla merkintä: Ne ja ne on täällä, heräsin miehekkeen kainalosta, mä niin vihaan tätä, punaviiniä ja en muista eilisestä muuta. Tämä vuosi oli samanlainen toisto, ilman ketään kenen vierestä herätä.

Öisin yhä mies on mun unissa. Voitte kuvitella kuinka se syö ihmistä, kun unissa sä olet onnellinen ja aamulla heräät yksin kissankarvaisista lakanoista. Mä hoen itselleni että se on jo ohi, ja pitäisi katsoa eteenpäin, koska siihen voi vielä vaikuttaa. Mutta ei auta. Ja vieläpä oon luullut että oon päässyt jo tän asian yli, mutta näköjään vain valehdellut liian hyvin itsellenikin. Seuraavaks huomaan tajuavani voivani viiltää kehoni pilalle koska sitähän ei enää kukaan tule näkemään, jeee.