05/01/13

Itseni pelkäämiseen taitaa olla taas syytä, kun vuoden ensimmäinen paniikkikohtaus tai muu vastaava valtas mut pari päivää sitten: näen kuvan ex-miehestä, noin yhden-kahden sekunnin kuluttua siitä räjähdän itkuun yllättäen itsenikin. Yritän muistaa missä kaikki terät on, haen nenäliinaa, istun sammuttamaan tietokonetta, nyt riittää tämä paska... Saan niistettyä nenäni, tietokone ei ole vielä edes ehtinyt tekemään mitään kun kyyneleeni ovat jo hävinneet, hengitys tasoittunut, lihakset rentoutunut. Mitä helvettiä äsken tapahtui? Kaikki tuo tuntui tapahtuvan jossain kymmenessä sekunnissa. Kiva kun yllättäen on menossa tappamaan itsensä, ja tajuaa sen kuitenkin itse vasta myöhemmin kun on jo jättänyt asian sikseen.

Mun päässä pesii yhä rumia, mutta turvallisilta tuntuvia ajatuksia. Siellä on listoja tavoista millä voisi riistää henkensä (kuulostaa dramaattiselta), mitä pitäisi tehdä ennen kuolemaa (ei mitään benji-hyppyjä, vaan mm. kirjeiden kirjoittaminen, rakkaiden näkeminen..) suunnitelmia omista hautajaisista ja muista kuoleman jälkeisistä askareista, pohdintoja mitenkä hän reagoisi ja miten se vaikuttaisi mihinkään. Välillä tuntuu että mä ihailen kuolemaa, mä toivon sitä ja haaveilen siitä. Niin kuin se olis sama asia kuin raskaana oleva äiti odottaisi pienokaisensa näkemistä. Monesti mietin, että sitten kun pelkään kuolemaa, niin sitten oon suht puhtaisiin vesiin heittänyt ankkurini.

Kyllä kuitenkin hyviäkin juttuja mahtuu noiden muiden juttujen kanssa mun pääkoppaan. Oon mä miettinyt olisko mahanpohjassa sellainen tunne, että tästä vuodesta tulis se mun elämän käännekohta, tää vuosi olis se mun vuosi, ja tää vuosi sitä ja tätä. Kultakalamuistini alitajunnassa on kuitenkin joku ääni, joka kertoo tämän olevan jotain déjà vun kaltaista, että joka vuosi jotain tälläistä haaveiluliikehdintää aivoissa tapahtuu. Niinpä jätän moiset nyt pois, ja tästä vuodesta tulee mitä tulee, vaikutan siihen itse niin paljon kuin milloinkin jaksan.

Oon myös ristiriidassa tän terveellisen ruokavalion kanssa. Tai että jotain sellaista koittaisin noudattaa. Kyllästyn siihen ruokaan niin nopeaa, että se maistuu kantapäältä (karkkeihinhan ei ikinä kyllästytä), joten onko jotain järkeä yrittää syödä oppikirjan mukaan samalta maistuvaa ruokaa ja saada jokseenkin hyvässä kunnossa sisältäpäin olevan kehon, kun kuitenkin toinen aivopuolisko suunnittelee omia hautajaisiaan? Miksei vain nauttisi niistä suklaiden ja lakritsojen ja ranskalaisten mausta, koska luultavammin ne eivät ole ensimmäisenä minua mullan alle saattamassa? Ja sama rahan säästämiseen: mikä järki siinä on? No tulevaisuutta varten joo, mutta jos sitä ei näe? No pahanpäivän varalle sit joo.

Nyt tuli taas niin positiivista tekstiä että että. Tarkoitus oli siis jokin iloinen merkintä tehdä tän kakstuhattakolmetoista kunniaksi, mutta nyt kävi näin. Tunnen olevani ristiriita.