Sisko kuiskaa nimeäni. Herään aulan sohvalta, siristelen silmiäni ja liikautan jalkaa kivuliaasti. Se oli taas jäänyt jotenkin tyhmään asentoon, enkä tietenkään nukkuessa ole osannut korjata sitä. "Mä lähden täältä huomenna, mä en enää kestä vaan olla täällä. Mun pitää ajatella välillä itseäni, muuten joudun taas pian aloittamaan jotkut masennuslääkkeet". Sillä hetkellä väsymys on jo kaukana, kello on puoli seitsemän illalla ja minä hoen älä mee, älä jätä mua tänne yksin, se vanha hymyilevä naamio päälläni, koska tiedän ettei sanoillani ole merkitystä enkä tahdo siskolle huonoa omaatuntoa. Esitän jatkavani torkkumista samalla kun pieniä kyyneleitä valuu tyynyyn.
Kymmeneltä otan koiran ja polkupyörän. Kesäillat tuoksuvat hyvältä, aurinko tekee laskuaan. Tämä kylä on kaikista haikein paikka, jokaiset tiet ja polut huutavat muistoja joista viimeisinkin päättyi kolme vuotta sitten. Olen taas se sama viisitoistavuotias tyttö, joka lähtee illalla kiertelemään peltoja koiran juostessa vapaana, joka miettii missä oma paikkansa tässä maailmassa olisi, suree yksinäisyyttään, sitäkin kun on istunut kesäkuun aikana yhteensä kolme tuntia portailla odottaen milloin ihmiset tulisivat reissuiltaan, kun ovet ovat taas lukossa, kukaan ei ole ilmoittanut hänelle mitään, eikä ole avainta. Turhauttava ja jätetty olo, vaikkei saisi olla.
Pakkasin tavarani ja lähdin... Kyllä kai minäkin saan sitten ajatella itseäni? Ja viimeistään vuoden päästä... Silloin minä lähden kauemmas, ettei minun tarvi nähdä tätä kylää kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa... En aio jäädä tänne kuten isäni, katselemaan vain ikkunoista ulos ja miettimään millaista elämä olisi jossain muualla.
Ja nyt täällä. Hmmm. Taas vähän helpompi hengittää.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.