Kauimmaisessa nurkassa kasvaa vanha ja suuri kuusi, oksien alla oranssin ja ruskean eri sävyisiä havunneulasia. Sielä on muutama kaunis risti ja kivi, osa on haljennut, osa mennyt poikki, osa jäänyt matalan pensasaidan taakse piiloon. Kohokuvioisesta tekstistä ei saa enää selvää, osassa ei näy mitään. Ne on sellaisia paikkoja, jossa tuntuu että voisi seistä kauan hiljaa ja vain katsoa eteenpäin näkemättä mitään. Kukaan ei ole varmaan hoitanut niitä hautoja pitkään aikaan.
Nykyään tykkään hautausmaista. En siis mitenkään sairaalloisesti ihannoi ko. paikkaa, vaan siellä on rauhallista ja pystyy pohtimaan elämää. Ennen mua ahdisti kamalasti, kun piti mumman tai äidin kanssa sinne mennä. Silloin tietysti myös pohti kuolemaa, minne täältä päädytään, ja siellä kulkeminen oli tosi vaivalloista, kun ei uskaltanut talloa kenenkään hautaa, ettei henget suutu. Hah.
Siellä olisi tuhansia tarinoita kerrottavana, jos olisi kertojia. Varmasti monta hyvää ohjetta elämän suhteen. Mitä he sanoisivat?
Yllätyksekseni muistin monen haudan paikan. Ja monia "uusia" tuttuja tuli siellä vastaan. Ja vähemmän tuttuja, joilla oli surullinen tarina. Sitten meinaisi vähän itkettää, mutta heitän jotain vitsiä ja naureskelen kun vahingossa käräytän kukkia kynttilällä. En tahdo menettää enää yhtään ketään.
Yhtenä iltana katsoin ympärille kun hymyilin. Onnellisuus on kuin huume. Sitä haluaa vain lisää ja lisää, eikä siitä yhdestä hetkestä osaa nauttia, kun tietää että sitä voisi saada lisää ja ehkä jotain parempaakin. Aion tästä lähtien (yrittää) nauttia jokaisesta sekunnistakin, jolloin tunnen vähänkin onnellisuuden pistelyä huulissani. Vaikkakin päätöksen tehdessä olin humalassa.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.