13/08/13

Kyllä mä säälin sitä tyttöä vaikka se olisi paheksuttavaa. Tunteet on niin helppo piilottaa ja teot selittää, mutta miksi silti kukaan ei koskaan nähnyt sitä todellisuutta, sitä mikä oli tytölle arkipäivää niin monen vuoden aikana. Missä kaikki silloin oli, kun hän illalla käveli monta kilometriä kotiin ja pyysi aamulla kyytiä töihin? Silloin kun olohuoneen lasisella pöydällä oli valkoista jauhetta, naapurista oli varastettu pyörä ja kädet naarmuilla. Silloin kun hän soitti siskolleen itkien, puhui ambulanssista ja tennarit oli eripariset. Silloin kun häntä ei nähty koulussa moneen viikkoon, viimeksi siellä käydessä pupillit lautasina. Tai silloin kun ympärillä puhuttiin vain englantia, hän ei osannut sanaakaan, mutta sai pedin keittiöön kun ei jalat enää kantaneet ja huoneistossa leijui paksu savu.

Joo, oon ollut katkera. Katkera heille jotka mua satuttaneet, katkera heille joita mä oon satuttanut, niille jotka mua ei auttaneet, niille jotka ei välitä eikä edes sano moi, niille lääkäreille ja hoitajille ja laitoksille, niille sossuntädeille, kaikille niille jotka eivät kykene ymmärtämään ja etenkin niille jotka eivät edes yritä, niille kaikille ihmisille joita olen matkani aikana tavannut. Mut en mä enää, mä en pyytänyt apua, sanonu et sattuu, mä kieltäydyin avusta, vastustin ihmisiä. Peitin kaiken hyvin, että niiden olisi pitänyt olla selvännäkijöitä voidakseen auttaa.

Siitä on pian vuosi kun kaikki joutui alkamaan alusta. Jälkeenpäin kun ajattelee, niin se oli ehkä karuinta aikaa. Se haiseva vanha patja, tyhjä talo, yksin ja pimenevät syysillat ja alkoholia. Silloinkin esitti vain vahvaa, olen päässyt yli, hyvin menee, koska ei sitä voi kenellekään purkautua ja pyytää apua, koska se mahdollistaisi täydellisen romahtamisen, kun saa pyyhkiä räkänsä toisen hihaan ja ruikuttaa apua kun ei selviä yksin. Silloin olisi lupa pudota pohjalle. Energiat kului vain näyttääkseen kaiken olevan hyvin, että näin minä selviän.

Viime talvi on jo jotenkin kadonnut mielestäni. Muistan vain kivun aina kun hänet näki, pari kertaa viikossa sekaisin vedetyn pään, jonka jälkeen ne yksinäiset yöt pillereiden ja terien kanssa. Miten mä selvisin?

"Kyllä mä mietin kuinka sä siellä pärjäät kun mä lähdin"

"Kyllähän minä nyt aina pärjään"

"Niin, mä tiedän sen, mutta silti.."

Ne on aina sanonut tietävänsä että mä pärjään. Mutta nyt mä vasta alan luulla, että kyllä mä taidan selvitä. Oikeastaan aika helvetin hyvin. Koska hengitän ja kirjoitan tässä monien paskojen vuosien jälkeen, mä enää lähinnä säälin sitä tyttöä joka elää mun muistoissa päivittäin niitä surullisia aikojaan ja jonka arpia mä kehossa kannan, mutta mä tahdon tehdä siihen rajan, joka erottaa hänet minusta. Aina joku paljastaa tunteet ja teot kertoo siitä ihmisestä, mutta niin sen kai kuuluukin, koska ilman menneisyyttä me oltaisiin tyhjiä. 

 (Silloin viimeksi... muttei ikinä enää)