02/09/13

Yhtenä päivänä. Puut tiputtavat lehdet tuulen mukaan, joka tuo myös viileää ilmaa takkini läpi iholle asti. Puristan hihojen reunoja kovemmin nyrkkini sisään ja nostan leukaa kauluksen suojasta. Hengitän syvään. Syksy. Kaksi hahmoa kävelee vastaan. Painan katseeni takaisin alas ja puristan koiran hihnaa. Ylävartaloni muuttuu ihan vieraaksi, se tuntuu hytkyvän puolelta toiselle ja toinen käsi heiluu taskun ja hiuksien välillä. Jalat tuntuvat ihan eriparilta, yksi askel laahaa maata, toinen askel liioitellun pitkä, kengät kopsahtavat yhteen, mistään ei löydy suoraa linjaa mitä kulkea, vaan tunnen pomppoilevani puolelta toisella. Suljen silmäni hetkeksi, mietin kuinka typerältä kävelyni mahtaa näyttää, yritän hengittää. Ihmisten kohdalla tunnen jo maan pettävä, jalat jatkavat kävelyään kuin jonkun toisen käskystä samalla tuntuen todella raskaalta.

Toisena päivänä. Parkkipaikka on autio, marssin sisälle hyvillä mielin, kiertelen keittiötarvikkeita huvikseni. Ensin helpot: maito, jugurtti, marjoja. Sitten kävelen leipäosastolle, takaisin pakasteiden luo, tuijotan vihanneksia, pakasteesta sittenkin pitsan kaappaan, eineshyllyltä ei mitään. Jätskien luo, joku pakettijätski, ei löydy haluamaani, hintojen vertailua, kiertelyä, vertailua ja vertailua. Turhaudun kun en osaa päättää ja tunnen kiertäneeni pakasteallasta jo useamman minuutin. Ennen kassaa nappaan karkkihyllyltä suklaalevyn. Kassalla sanon reippaasti hei ja kun tavarat on hihnan läpi lastattu huomaan sivusilmällä tutun hahmon vieressäni. Se alkaa tulla. Tunnen kuinka naamaa alkaa kuumottaa, kuinka ääneni katoaa, tunnuslukuja näppäillessäni sormeni tärisevät, pian tunnen olevani selkää pitkin tulessa, kaikki menee kuin hidastettuna. Kuiskaan en tarvitse kuittia ja lappaan ostokset kassiin, hahmo pyytää kovalla ja itsevarmalla äänellä tupakkia ja minä luikin häntä koipien välissä kotikolooni, jossa en muista edes paljonko ostokset maksoi, oliko myyjä tuttu tai mitä kautta tulin kotia.

Kolmantena päivänä. Pitäisi lähteä asioita hoitamaan kävellen keskustaan. Ehkä sitten ruuhkan jälkeen. Makoilen sängyssä ja stressaan jo valmiiksi. Pian pitäisi mennä, ehkä tunnin päästä, ehkä tämän ja sen jälkeen. Pian muistan ystäväni alkoholin. Kesällä sitä tuli vähemmän otettua, joten pari lasia tuo pian rauhallisemman olon. Miksi en aiemmin tajunnut? Lähdön päähän vielä otan pullosta huikan ja olen valmis päivänvaloon.

Tänään. Kyllä välillä jo meni paremmin, mutta nyt tuo pelko ihmisten kohtaamisesta on ottanut vahvemman otteen, enkä uskalla laittaa sille vastaan. Aamuisin nukun pitkään, koko päivän olen ruskean nahkasohvan reunalla istuen läppäri edessäni, ulos lähden vain koiraa lenkittämään ja silloinkin kauas ihmisistä. Yö on kaveri kun pimeys piilottaa minut varjoihinsa ja on hiljaista että minäkin voin olla rauhassa. Nyt turhauttaa kun tiedän että kukaan ei voi koskaan tulla mua ymmärtämään niin hyvin kun tahtoisin tai uskoisin sen jotain auttavan. On vain minä ja minun sairas maailma ja muiden elämät joita en aio enää pilata uudelleen, joten vähän alkoholia lisää ja nappi suuhun, peiton alle pakoon ja salaa kirjoitan ihmisille hyvästejä jos en aamulla olisikaan enää täällä, hokien samalla itselleni arvet on rumia arvet on rumia arvet on rumia älä tee niitä lisää.