Neljän vuoden jälkeen takaisin kylään josta olen lähtenytkin. Kaikki hyvästelee kaveriani, tahtoo mennä hänen kanssaan viimeistä kertaa sinne ja tuonne, tehdä tuota ja sitä. Siellä ei oo mulle mitään, mun ei tarvitse jättää kenellekään haikeita hyvästejä. Heitän tuuleen "hei" ja palautan vuokraisännälle avaimen.
En tiedä mitä tänne sanoa. En ole enää missään täysillä mukana. Yks osa huutaa hoitoa, toinen sanoo etten voi mokata tätä nyt, että jaksa vielä hetki. Kolmas miettii peloissaan mitä nämä kaikki oireet ovat, neljäs syö pillereitä ahdistukseen, nukkuakseen, lopettaakseen ajattelun, viides yrittää pärjätä vähäisten, mutta moniongelmallisten ihmissuhteittensa kanssa, ja se joku yrittää avata lapsuuden solmuja joiden pariin tippui suoraan muuttokuorman tyhjennettyä takaisin tänne, muut hiljaa seuraa kun mielialat vaihtelee ääripäästä toiseen ja takaisin.
Muistiin ei ole minkäänlaista luottamista. En näe itseäni unelmissani, oon kyllästynyt pettymään ihmisiin, enkä tahdo nähdä niiden onnellisuutta.
Tajuan tämän kaavan niin selvästi mutta samalla en ollenkaan. Sisällä tapahtuu jotain mutta niin ulkonakin, miten sitä pystyy elämään sitten kokonaisena?
Ei ensimmäinen muisto elämästä voi olla väkivaltainen.
Paljon voimia sulle, sait mailia <3
ReplyDelete