Mä en oo kokonainen, toiset ihmiset ovat saaneet musta paloja, jotka sitten hajottaneet, pettäneet, unohtaneet, jättäneet, vienyt pois eikä tuonut takaisin. Muistot piinaa mua pahemmin kuin hetkeen, enkä osaa käsitellä niitä.
Höpöttelijä täti oli aikoinaan oikeassa, kun ensimmäisestä kerrasta hänelle kerroin silloin. "Eikö se niin mene, että anteeksi annan mutta koskaan en unohda". Se oli tyhmintä mitä olin taas hetkeen kuullut, että minä nyt voisin antaa sen anteeksi ja selväähän se on ettei sitä unohda.
Oon mä antanut jo anteeksi. Se on mennyttä eikä voi muuttaa. Se on enää omaa tyhmyyttäni jos lähtisin leikkiin mukaan.
Vituttaa miks mä taas jankkaan tästä samasta asiasta, enkö koskaan pääse tästä yli. Vastaus on ei, en pääse niin kauan kun samat piirit pyörii ja mä seuraan kiltisti tapahtuuko koskaan muutosta.
Odottamista.. ei enää. Aion etsiä itseni, pystyä olemaan kokonaisempi, laittamaan itseni koetukselle, pääsemään eteenpäin. En kertoa minne taas pian muutan, vaihtaa numeroa, ajatella vain itseäni ja niitä jotka oikeasti välittävät eivätkä satuta enää. Olla kylmä ja toivoa etten tee virhettä.
Voiko ihminen löytää itseään? Voiko hän löytää syvimmän rauhan ja tiedon itsestään? Vai etsiikö ihminen jotain itseänsä suurempaa?" Jeesus sanoi hänelle:Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Johanneksen evankeliumi 11:25
ReplyDelete