03/05/15

Tämän lukiessa hävettää. Ja kaduttaa. Se että tilanne on yhä sama, se etten ollut tarpeeksi vahva. Hänellä on uusi numeroni, hän viettää "uudessa" kämpässäni öitä, pesen hänen pyykkejään ja etsin hänen tavaroilleen säilytyspaikkoja. Hän puhuu yhteisestä kämpästä, jota pidän täysin mahdottomana ja naurettavana ideana. Mieleeni tulee vai se kaikki, kuinka tyhjänpäälle silloin jäin, kuinka rikki olin, eikä asiat tuntunut enää järjestyvän mitenkään. En mä voisi ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen.

Eli kyllä, varsinaisesta erosta on yli kaksi vuotta, lähemmäs kolmea vuotta. Ja tässä mä yhä samojen asioiden äärellä, soutanut ja huopanut. Asiat välillä mennyt paremmin, sitten ei ja ollaan erottu. Sitten taas yhdessä ja asiat onkin jo tosi huonoksi mennyt, sitten taas kyllä ei kyllä ei... Miksi mä teen näin? Otan sen aina takaisin, vaikka se on pettänyt, useammin kuin sen kaksi kertaa, vaikka se heti löytää parin päivän päästä erosta uuden naikkosen, vaikka se salailee asioita, jättää kertomatta. Vaikka se satuttaa mua ihan helvetisti koko ajan, vaikka teoista ois aikaa. 

Mä näen painajaisia usein kyseessä olevaan asiaan liittyen. Heräilen öisin ja liian aikaisin aamuisin, ja kerroin hänelle. "Yh-hmm, lopetat tuollaisten unien näkemisen". Empä lopettanut. Sitten hän tiputtaa pommin. "Mikset sä kertonut" märisen, "miten mä olisin voinut kertoa kun sä jo nyt näet kaikkia painajaisia ja kun mä just sain sut takaisin". Aina sama juttu; joko asioita salaillaan koska kaikki on hyvin ettei sitä voi pilata, tai kaikki ei ole hyvin jolloin ei voi lisää ongelmia tuoda... Mutta tämäkös nyt auttoi painajaisiin, luottamiseen, tähän suhteeseen ja koko mielenterveyteen. Ei. Idiootti. Itken joka ilta hänen vieressään, eikä se tajua etten enää koskaan voi kertoa mitä mun mielessä liikkuu, niitä painajaisia jotka hereillä ollessa valtaa tajunnan. Ja se suuttuu kun mua vituttaa tää tilanne ja vittuilen siitä, kyselen ja jankkaan asioita. Ja mä ajattelen kuinka se nytkin kaipaa eksiään kun mä vaan olen oma rasittava itseni, joksi se mut teki.

Kyllä mä tiedän että oon pärjännyt paremmin yksin ollessa. Silloin ei mulla ole näitä ongelmia niin paljoa tai niin voimakkaina, koska tiedän etten joudu enää mitään vastaavaa kokea. Joten olen mäkin vain ihan saatanan tyhmä.

"Kylläpäs sullakin on noita arpia paljon. Mistä tää on tullut? Ja tää, ja toi?" Luettelen vuoronperään "en muista, en muista", joka on suurimman osan kohdalla totta. Silti muistan kuinka monet kerrat hän on ollut se joka saanut oloni sietämättömäksi, ollut se viimeinen niitti.