Kuuntelen kun siskoni aloittavat keskustelun "muistatko kun se huusi sua huoraksi? Eihän kenenkään äiti niin voi huutaa omalle lapselleen!" Hörpin lasistani ja vaikka istun yhä heidän kuuloetäisyydellään, en enää kuule keskustelua kun ajatukset tekee reissun menneisyyteen. Muistan tilanteen itsekin. Tai oikeastaan kaksi, kolmannen, sitten oli sekin ja siellä se ja... Huora, mä vihaan teitä, saatanan kusipäät, teidät pitäis tappaa, mä tapan teidät, huoranpenikat (tälle lapsena muistan aina hieman mielessä naureskelleeni, hehhe, tyhmä nainen)... Mitä näitä nyt oli. En hirveästi muistele näitä aikoja, mutta joskus se ajatus näin niihin karkaa tai kun muistellaan sitä "voi kuinka lapsena oli helppoa" niin sitten silloinkin jatkaa pohtimistaan; oliko?
En muista koskaan paenneeni paikalta kun show alkoi. Ehkä ajattelin / ajattelen ainakin nykyään, että sellainen vain kiihdyttäisi äidin mieltä, kun kersa lähtee pinkomaan, niin silloinhan se hermoraunio ainakin olisi tullut jonkun kirveen kanssa perässä. Siinä vaan oltiin, seistiin hiljaa ja pidäteltiin itkua. Odotettiin että käskisi painua vittuun tai tilanne muuten hellittäisi. Viimeistään siinä vaiheessa kun äiti saanut osuman, kersa ei enää pysty pidättelemään itkua ja saa paeta huoneeseensa vihdoin.
Ei me lapset täysiä kusipäitä oltu, että kokisin tän mitenkään päin ansaituksi. Olin ala-asteen viimeisellä luokalla kun oltiin istuttu noin kilometri autossa, kun äiti muisti ettei kukkapidikettä haudalle tullut mukaan. Siitäkin nousi tuo "vittu teidät pitäisi tappaa kaikki" saarna. Ei se oo hirveitä tarvinnut että soppa syntynyt ja valunut käsistä.
Sitten kun huoneessa on yksin vollotettu jonkin aikaa, alkanut pohtimaan omaa kuolemaa, tekis ees jotain äidille mieliksi, niin se tulee huoneeseen ja ottaa syliin "anteeksi, ei äiti tarkoittanut, saako äiti anteeks?" Joo.
Istun aamulla portailla tupakilla, äiti kävelee pihaan. Hymyilen sille hyvää äitienpäivää.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.