Eilen. Äiti oli unohtanut kutsuneensa minut syömään. Kuinka piristävää. Muut vieraat lähtevät. En tahtoisi. Mies huutaa jotain puhelimessa. Äiti kysyy kuinka meillä menee. Alan itkemään. "Onko tässä nyt muutakin mitä sä et kerro". Ja vaikka meidän suhde on äidin kanssa todella monimutkainen, niin hän on silti se jolle tälläkin kertaa pystyn kertomaan pahan oloni ja asioita joista ei muut tiedä.
Kotona jatkan itkua. Käsken miehen lähteä. Itken lisää.
Tänään. Puhelin soi, äiti varannut ajan lääkärille. "EI EI EI". Itkua. Odotushuoneessa pelottaa että tutkivasti tuijotteleva mummeli alkaisi puhumaan, juuri kun olen saanut kerättyä itseni. Lääkärin ensimmäinen kysymys ja itkeminen jatkuu. Keskustelu kuitenkin sujuu paremmin kuin kuvittelin, lääkäri osaa kysyä oikeita kysymyksiä ja ymmärtää, enkä tunne puhuvani eri kieltä. Tämän tästä itku vain yltyy, enkä saa hetkeen mitään sanotuksi, mutta sitten taas helpottaa välillä. Lopuksi hän puhuu traumasta ja dissosiaatiohäiriöstä, terapeutista ja saan citalopramiin reseptin.
Kotona vain väsyttää. Öisin hyvin vähän nukuttuja tunteja. Herään pian pieniltä päiväuniltani ja se suuri aukko, tyhjyys, hiljaisuus, se kaikki. Paniikki. Itkua. Tuntuu kuin jossain pullon sisällä olisi. En tiedä.
Se on väärin kun joutuu eroamaan vaikka toista rakastaa ja siitä välittää. Se kun ei voi vain vihata. Tiedän kuitenkin että nyt pitäisi olla nro.1 saada oma nuppi kuntoon. Ja tuo suhde ei mitenkään voi auttaa asian kanssa. Eikä enää kauniiksi muuttua.. On vain niin vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä. Ainoaa jonka kanssa voi olla niin lähellä ilman että ahdistaa, jonka kanssa voi olla oma itsensä, tietää että se välittää. Saatoin kaunistella tässä asiassa (joskus ahdistaa, en voi täysin olla oma itseni kun asioita joita hän ei tiedä ja hyvin hän sen välittämisensäkin peittää jos sellaista on). Taas asioita jotka menetti merkityksensä.
Dissosiaatiohäiriön lääkärin mainittaessa olo oli kutakuinkin puulla päähän lyöty. Ja on aikalailla vieläkin. Siitä tämä hyppivä ja luultavasti hyvin epäselvä teksti. Uskon että tässä on mahdollisuus saada asioita vihdoinkin kuntoon, mutta terapia ja lääkkeet epäilyttää ja pelottaa.
Huomenna ajattelin lopettaa itkemisen. Ja käydä apteekissa.
Mulla asiat lähtivät paranemaan dissosiaatiohäiriö diagnoosin jälkeen. Tuntui että vihdoinkin sai apua oikeaan asiaan. Ennen mustakin tuntui että puhuin eri kieltä ja että kukaan ei tuntunut osaavan auttaa. Nyt on pitkä terapia takana jota vielä jatkan omakustanteisena ja vihdoinkin... minä voin hyvin :) Voimia <3
ReplyDeleteLuultavasti sinun blogissa aikoinaan lukenut jotain dissosiaatiosta, kun kuulosti tuo nimi tutulta, mutta kuitenkin koko häiriö jäänyt sitten kysymerkiksi, osannut sitä koskaan sisäistää. Ja aikalailla kysymysmerkki se yhäkin on, ei osaa ymmärtää, vaikka toisaalta se on hyvin järkevääkin.. Heh.
DeleteKuitenkin tuntuu että oli miten oli, nyt ainakin joku tuntuu tosiaan ymmärtävän niin apukin on ehkä sen mukaista :) Oon onnellinen sun puolesta, toivon että jatkossakin voit hyvin <3
Ethän itke enää?
ReplyDeleteEn.. Pitää kerätä hetken nesteitä takaisin <:)
Delete