01/06/15

Tokkura. Se oli ensimmäisen pillerin jälkeen vastassa. Ja sitä tokkuraa on jatkunut. Vaikka onko se oikea sana? Uskaltaudun kyllä itseni skarpattua auton rattiin (koira kyydissä joten pelotti), olen saanut ostettua kukkia parvekkeelle, mummoa käytyä moikkaamassa, isän luona siivoamassa ja kaverin luona kyläilemässä, mutta pää kuitenkin hitaalla. Kuva pätkii, ajatus ei ole ollenkaan pitkä ja puhdas, vaan katkeaa ja hyppää asiasta toiseen. Koko ajan olo "mitä meinasin tehdä tai sanoa tai ajatella". En ole itkenyt enkä nauranut, silmät jäävät monesti tuijottamaan pistettä x ja vaikea siirtää sitä (tää ei ollut kauhean kiva siinä auton ratin takana, kun jää tuijottaan tuulilasiin lentäviä pisaroita). Keskittyminen johonkin vaatii kaikkien häiriötekijöiden pois sulkemista. Mieliala ei ole vaihdellut, minä vain olen, peilistä tuijottaa kummajainen ja vaikea miettiä mitä tuli tänään tehtyä tai ajateltua mitään. Ärsyttävää. Toivon että tämä vain sivuoire, koska en pidä kun en pysty ajattelemaan selvästi. Tai niin selvästi kuin nyt ikinä vain osaan ajatella.

Josta saammekin mainion aasinsillan muihin päätä sekoittaviin. Kuningas alakomaholi. En juurikaan enää juo. Ehkä kerran kuukaudessa-kahdessa, jos on jotain syytä tai joku kutsuu, enkä ole muurautunut kotiin liian hyvin. Se vain jotenkin jäi, osittain töiden takia, osittain sen kaiken takia, minkä syyksi laitetaan alkoholi. Lisäksi olen huono humaltumaan. Juon muiden mukana, muut alkavat nauraa äänekkäästi ja hieman huojumaan, mutta minä juon ja juon ja juon, pelkään että oksennan pian vaikken vielä ole humalassa. Tämähän ei ole sitä humalanhakuista juomista ei... Ehkä juuri kun on nähnyt selvin päin tuota kännistä sakkia, niin oppinut näkemään asiat uudella tavalla. Edesmennyttä paappaani kunnioittaen, tahdon ymmärtää kaiken mitä ympärilläni tapahtuu, kokea sen ja ymmärtää sen.

Lääkkeet. Niihin syntynyt pieni kammo, niin ei ole ollut huvitusta kiivetä vaatekaapin ylähyllylle tonkimaan mitä siellä jäljellä. Jos näkisin entisen minän napsimassa erilaisia nappeja tietämättä niistä sen kummemmin, niin kyllä pelkäisin hänen puolesta. Panacodia silloin tällöin, muttei se ole sama kuin viinan kanssa ja toleranssikin taitaa olla kohdillaan, joten sekin jäänyt. Nyt näitä lääkärin määräämiä vain, ei enää pelleilyjä.

Kukkaan olisi kuulemma rajaton tarjonta puoli-ilmaiseksi, muttei ole ollut kiinnostusta (nyt se entinen minä löisi ja mököttäisi minulle, haha). Mulle se on pienempi paha kuin lääkkeet, muttei sekään selkeämmäksi mua tee. Joskus kyllä ajatellut että voisi sitä mieluummin poltella kuin yrittää epätoivoisesti maksaa marinoida.

Tupakasta mielelläni luopuisin, ellen kokisi sitä hengenpelastajaksi kun stressaa tai ahdistaa.