Pyyhin hupparin hihalla pulloa, mustaan kankaaseen jää valkoinen jälki pölystä. Otan kaapista ylähyllyltä viinilasin, katson sitä ikkunasta tulevaan valoon heijastellen, vähän likainen, huuhtelen sen ja mietin kuinka elokuvissa ne kaatavat aina sen pienen lirun vain pohjalle. Ihmekään kun joutuu vähät väliä täyttämään lasia. Ja kuinka amerikkalaisissa sarjoissa ne humaltuvat jo kolmesta pullosta kaljaa? Haha. Pullossa tarra jossa punaisella "GUT", kaadan lasin täyteen.
Ehkä mä vain myönnän, että olen huono häviämään. Ehkä juuri sen takia en edes yritä. Vaikka minkäänlaista kilpailuhenkeä minulla ei ole, vihasin jo pienenä koulussa kaikkia kisoja ja niitä ihmisiä jotka suuttuivat jos heidän joukkueensa (jossa yleensä olin) hävisi. Mulle oli se ihan sama, mielummin hävisin, etenkin jos tiedossa oli jotkut jatkokisat tmv. En korttipeleissä ala häviöstä mököttämään tai lopeta pelaamista, mutta kyllä minua vähän ärsyttää jos lapsen kanssa pelaamme jotain värikästä ja yksinkertaista peliä johon minun keskittymiseni ja taitoni ja tuurini (ja selitykseni) ei riitä, ja lopuksi kuulen yliliioiteltua riehumista voittamisesta, enkä voi edes ajatella että olisin tahallani lapsen mieliksi hävinnyt.
Minut jätettiin kerran. Silloin yli kaksi vuotta sitten. Se olisi varmaan top5 pahinta mitä minulle on tapahtunut -listassa, jos sellaista pitäisin. Ei niinkään se että minut jätettiin, vaan se kaikki mikä tuli siinä mukana kun tipahti täysin tyhjänpäälle. Sen jälkeen palasimme miekkosen kanssa yhteen, enkä enää hyväksynyt että olisi jotain mitä en hallitsisi, että se kaikki tapahtuisi taas ja että minut jätettäisiin, joten olin aina se joka jätti, joka otti takaisin, joka jätti ja taas otti takaisin ja jätti.
Yhtenä kertana, kun olimme taas palanneet yhteen, muistan ajatelleeni "miksi en tunne voittaneeni". En tuntenut voittaneeni, koska minä olin taas tilanteessa jossa pelkäsin milloin hän pettäisi, elääkö hän kaksoiselämää, jättääkö hän minut. Ja jossain oli tyttö joka oli voittanut, jonka ei tarvinnut elää siinä piinassa, hän pystyisi tuhoamaan kaiken ilman että tietäisi tekevänsä mitään väärin.
Kaksi lasillista viiniä rentouttaa lihaksia. Parin päivän päästä on lääkärinaika, jossa saan lisää tietää jatkosta terapian, lääkkeiden ja hoidon suhteen. Jännittää. Hississä hymyilen peilille, ajattelen "mä voitin". Ja tunnen itseni täysin sekopäiseksi. Mitä mä voitin? Muttei itsesäälille ole tilaa.
Voimia paljon❤
ReplyDelete