Romahdan alas, lyön laattalattiaa kerran nyrkillä. "Ittees saat tästä syyttää" se huutaa ennen kun painuu ulos. Nousen uhmakkaasti pystyyn ja jatkan nyrkkeilyä vähintää yhtä kovan seinän kanssa. Lähden siskon luo yöksi, pelottaa että satutan itseäni pahemmin.
Töissä käsiä pestessä katsahdan peiliin. Miten voikaan olla ihmismieli niin sekaisin välillä. Poikaystävän kanssa riita sovittu, mutta minä ahdistan häntä. Olen liian lähellä, kiehnään liikaa ympärillä, puhun liikaa levottomia, kyselen liikaa mikä hätänä.
Minä haluan mahdollisimman pian saada asiat normaaliin muotoon. En kestä yhtään epämääräisyyttä, joka täällä täyttää joka huoneen.
Hän säikähti todella minua. Hän pelkää näyttää ahdistustaan koska tapaan olla kameleontti ja imen toisten tunteet itsellenikin, joten häntä hirvittää jos sama toistuu. "Et ollut yhtään oma itsesi"
Pelottaa että tämä on lopun alkua. Näytin palan menneisyydestäni ja hän ei pitänyt siitä. Ei sillä että minäkään. Minä haluaisin koskettaa ja olla lähellä (tai edes samassa huoneessa), kertoa tyhmiä vitsejä ja olla niinkuin aina. Mutta minun pitää kunnioittaa, antaa toiselle tilaa hänen pyytäessä. Piilottaa siitä syntyvä oma ahdistukseni ettei se saa häntä ahdistumaan lisää.
Olla taas yksinäisempi.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.